(Artikkeli on aikaisemmin julkaistu Kuopion Kaupunkilehdessä)


Suomen niemi on kirjailtu tuhansilla pienillä puroilla. Jokainen niistä täyttyy ääriään myöten toukokuussa kun lumien sulamisvedet solisevat metsistä kohti suurempia vesialtaita. Tulva tarjoaa oivan tilaisuuden seikkailunhaluiselle melojalle. Kovin kauaksi kotipihasta ei tarvitse lähteä kun syventyy hieman karttaan. Yllätyksiinkin pitää osata varautua kuten seuraavasta kertomuksesta saatte huomata.

Majavamestoilla
Lähdemme liikkeelle pienellä budjetilla. Vanha lasikuitukanootti, kelluntatakit, pari repullista evästä, pikkutarviketta sekä vaihtovaatetta. Puro näyttää lupaavalta. Vanhalla majava-alueella riittää vettä hyvin. Metsikkö muistuttaa Kuolan pahinta saastealuetta. Puut ovat kuolleet pystyyn veden noustua majavan haluamalle korkeudelle. Vanhat, poikki purrut kannot muistuttavat lättähännän töistä. Vettä riittää ja kanootti lipuu. Kurjet nousevat raskaasti ilmaan suolta ja soutavat siivillään meitä vastaan. Telkät ovat ketterämpiä. Ne tulevat matalalta viheltäen ylitsemme.

Puro loppuu
Talttahampaan kaatamia puita on puron yllä ristiin rastiin. Patoaltaassa ne on kuitenkin helppo kiertää ja lopulta pääsemme myös padon yli. Puro kapenee ja metsä muuttuu vehreäksi. Vastaan tulee suo ja joki katoaa. Niin, joki katoaa. Se menee suon alle ja edessä on tanakkaa jänkää. Heinittynyt vana suolla kielii turvekannen alla virtaavasta vedestä. Vedämme kanoottia, hikoilemme, pidämme taukoa ja vedämme taas. Kilometrin kiskomisen jälkeen puro alkaa taas kuin tyhjästä.



Hanhien kalkatusta
Toinen puro yhtyy uomaan ja samalla puro muuttuu joeksi. Olemme kiskoneet varmaankin satakunta kertaa kanootin joko kaatuneen puun yli tai ali. Vanhoja majavan pesiä nököttää siellä täällä penkalla. Suuressa patoaltaassa näemme ison linnun joen penkalla. Samalla kun tunnistan sen metsähanheksi, nousee kahdeksan hanhea kalkattaen ilmaan. Komeat linnut kiertävät ylitsemme useasti keräten korkeutta ja painuvat sitten metsän taa. Majavia ei näy, mutta suuri pesä ja tuoreet koivunkannot kielivät yhdyskunnan olemassaolosta.

Koskenlaskua
Mutkan takaa kuuluu kohinaa. Koskessa täytyy pitää vauhti yllä, jotta kanootin ohjattavuus säilyy. Pohja räsähtää pariin kiveen, mutta helposti pääsemme suvantoon saakka. Suvannossa meitä tervehtii taas tuore majavan pesä. Tauko on poikaa. Makkara käristyy ja kahvi lämmittää kastunutta melojaa. Vielä eilen oli yli 20 astetta lämmintä, nyt vain kymmenesosa siitä.

Sukellusveneellä koskessa
Vedämme kanootin ohi hurjana ärjyvän putouksen. Joki rauhoittuu, mutta majavat vaivaavat yhä savotoillaan. Kartasta näen, että edessä on enää yksi koski. Se lasketaan, kävi miten kävi. Pari kertaa sukellamme mojovien kuohujen läpi ja huomaamme pian istuvamme vedessä. Kanootti on vesilastissa muuttunut sukellusveneeksi. Vettä ei ole kuin polveen saakka, mutta täyttyneen kanootin hinaaminen rannalle on vaikeaa. Kaverin reppu keikkuu jo iloisesti virran mukana alavirrassa. Muistamme että repussa on laskun jälkeen nautittavaksi varatut oluet. Tulee yllättävä hoppu. Suvannosta löytyvä reppu painaa kymmeniä kiloja vettyneenä. Lipsuttelemme viimeisen kilometrin järvelle märkinä, kylmissään, lihakset loppuun kulutettuina ja kanootti vuotaen. Jos joku vielä haikailee ulkomaille extremeharrastusten perään, niin suotta sinne saakka lähtee. Löytyy sitä toimintaa lähempääkin, vaikkapa latvapuroilta.